East-London Street, Edinburgh, Skotlanti

Loka-marraskuussa saimme Anna Uschanovin kanssa olla Taiteen edistämiskeskuksen viimeiset residenssitaiteilijat Edinburghissa. Kaksi kuukautta East-London Streetin residenssissä, keskellä Skotlannin historiaa ja aktiivista tarinankerrontakulttuuria. Skotlanti ja tarinankerronnan perinne, Englanti ja vireä Storytelling klubi -liike ja nouseva performatiivisen tarinankerronnan kulttuuri. Täällä välimaastossa katselen suomalaisena taiteilijana ja linkitän oman työni sinne jonnekin omaan maastooni.
Kiitos Scottish Storytelling Centre ja SISF2016 -festivaali. Kymmenen päivää tarinoita Latinalaisesta Amerikasta ja Skotlannista, hienoja hetkiä, hyviä keskusteluja ja paljon inspiraatiota. Yhä sisälläni kaikuvat Amina Blackwoodin, Beatriz Quintana Vallen ja Michael Kerinsin kertomukset festivaalien Open Hearth -illasta.
Kiitos Janis Mackaylle ja Beverley Bryantille hetkistä joita sain kokea työstänne uusien tarinankertojien parissa. Mentori ja oppipoika asetelma yhdistää uudet Skotlannin tarinankertojat vanhaan traditioon ja sukupolvien virtaan. Perinne onkin juuri se mieletön rikkaus, joka Skotlannissa on. Luulen, että siinä on jotain ainutlaatuista, ainakin Euroopan tasolla. Skotlannin tarinankertojapiireissä on yhä mukana vanhasta traditiosta nousseita kertojia, joiden suvuissa tarinankertojan rooli on kulkenut vanhemmilta lapsille lukuisia sukupolvia. Koen itseni etuoikeutetuksi, kun sain viettää muutamia päiviä Senachie Seoras MacPhersonin seurassa. Kiitos Douglas Mackay kutsusta esiintymään Invernessin Storytelling festivaaleille ja kiitos Seoras niistä lukemattomista tarinoista ja inspiraation siemenistä, joita läsnäolollasi jaoit – mittaamaton määrä tietoa, historiaa, tarinoita ja sukupolvien kuisketta!
Koen, että Skotlannin tarinankerrontakulttuurin sydämessä on jakaminen, osallistuminen, perinteen jatkaminen ja paikallisten tarinoiden ylläpitäminen. On mielenkiintoista nähdä kuinka Englannin ja Skotlannin 2000-luvun tarinankerrontakulttuurit eroavat toisistaan. Kiitänkin Litfestiä mahdollisuudesta esiintyä Lancasterissa ja Dominic Kellyä antoisasta keskustelusta viskipullon äärellä!
– Nykypäivän tarinankerrontakulttuuri on kiinnostava. Näen, että eri maissa, eri kaupungeissa ja eri ryhmissä tarinankerrontaa lähestytään erilaisista lähtökohdista, sitä käytetään eri yhteyksissä ja erilaisille kohdeyleisöille, erilaisilla painotuksilla. Kuitenkaan se ei ole vain perinteen jatkamista, museaalista taidetta, vaan joka puolella löytyy taiteilijoita, jotka kehittävät tarinankerrontaa niin yhteisö- kuin esittävänä taiteena. Osa kokeiluista kulkee teatraaliseen ja poikkitaiteelliseen suuntaan, osa taas lähemmäs ja lähemmäs arkista tarinoiden jakamista, ihmisten välistä kohtaamista. Koen että kaikissa näissä tilanteissa puhumme tarinankerronnasta. Olen onnellinen siitä kehityksestä ja laadun vaatimuksesta, jota voi nähdä aina silloin tällöin – tarinankertojat haluavat kehittää taidemuotoaan uusiin suuntiin.
Muistamalla historian ja tradition näen itseni ja taiteeni uudenlaisessa valossa. Toivon, että teen sitä mitä itse teen, sulkematta sitä raameihin, jotka sanovat, että tätä on tarinankerronta ja tätä ei. Toivon että uskallan rikkoa rajoja ja myös vaatia itseltäni enemmän. Ja siellä kaikkien erilaisten tapojen ja tyylien alla näen kuitenkin sen yhteyden – tarinankerronta puhuu ihmiseltä ihmiselle – pohjimmiltaan on kyse kontaktista itseen, tarinaan ja yleisöön.
Jatketaan harjoituksia! Ja jatketaan keskusteluja!
Ja lopuksi vielä kiitos tärkeimmälle eli kiitos Taiteen edistämiskeskus!